Satu Kiuru

Kehittelen usein ideoitani pitkään, jolloin aika ja sattuma vaikuttavat teokseen tai jokin löydetty esine voi muuttaa teoksen kulkua. Koen, että aika antaa tiedostamattomalle tilaa toimia, kehittää ideaa eteenpäin. Tällä hetkellä minua kiinnostaa ihmisen omituinen suhde omaan itseensä – eli luontoon. Olen pitkän aikaa kerännyt muun muassa vanhoja karvalakkeja, vaikka en ole tiennyt mikä niissä viehättää. Ehkä jokin kumma ristiriita, mikä liittyy myös omaan omituisen jakautuneeseen eläinrakkauteen; haluun pitää lemmikkieläimiä sisällä ja toisaalta häätää toisia eläimiä ulos, suojella pientä koiranpentua, mutta syödä toista eläintä ja pukeutua niiden nahkoihin. Koska en itse voi lukeutua miksikään pyhimykseksi, en voi teoksillani julistaa mitään tiettyä kantaa, ennemminkin haluan pohtia suhdettani luontoon ja tuoda esille ihmisen eläimellisen puolen, joka meissä kaikissa on läsnä ohuen sivistyskerroksen alla. Pienikin selviytymistaistelu nostaa meissä esiin eläimen joka voi olla uhka tai voimavara. Aihepiiristäni huolimatta teoksieni lähtökohta ei niinkään ole filosofinen, vaan pikemminkin psykologinen. Käsittelen teoksissani usein tiedostamattoman eri aspekteja, kuten esimerkiksi aikaa – ajan monitasoisuutta – ja siirtymää, jota esimerkiksi paljon käyttämäni hevosaiheet ilmentävät.